Idea (kreik.), aate, mielikuva, mielle. Platonin mukaan i. on ajattelemalla muodostettu yleiskäsite, joka ilmaisee olioiden varsin. olemuksen ja on niiden yliaistillisena peri- eli mallikuvana. I:oiden maailma on tosi eli olennainen todellisuus, jota kokemusperäinen maailma vain epätäydellisesti vastaa. Tämän mukaisesti i. merkitsee ajatusta eli käsitettä, joka osoittaa jotakin ylevää, yliaistillista, ehdotonta, joko olevana (Platon) tai tietämisemme ja toimintamme suuntaa ihanteellisesti määräävänä ja velvoittavana (Kant). —
Ideaali, ihanne. —
Ideaalinen,
ihanteellisuus. —
Ideaalisuus, ihanteellisuus, mielikuvallisuus, s. o. paljaana mielikuvana, ajatuksena oleminen ilman omaa todellisuutta, —
Idea-assosiatsioni,
mielleyhtymä. —
Idealismi, hengen voimaan luottava katsantotapa, jonka mukaan ei voida tyytyä todellisuuteen sellaisenaan, vaan on pyrittävä sitä kohottamaan toteuttamalla jaloja tarkoitusperiä. Erittäinkin valtiollisen elämän alalla i. yleisen kielenkäytön mukaan esiintyy sekä hyvässä että huonossa merkityksessä reaalipolitiikan vastakohtana, joka vaatii toiminnalta ennen kaikkea soveltuvaisuutta tosioloihin. Yleisenä
metafyysillisenä maailmankatsomuksena (Platon, Fichte, Schelling, Hegel, Lotze) i. käsittää todellisuuden olemukseltaan henkiseksi. Metafyysillistä i:ia sanotaan usein spiritualismiksi, jonka vastakohtana on materialismi.
Tieto-opissa i:n tunnusmerkkinä on käsitys, että tiedon esine on vain tajuttuna, s. o. ajateltuna olemassa, mutta ei ole sinänsä, tajusta irroitettuna tai tajun ulkopuolella mitään taikka ei ainakaan mitään meille käsitettävää. Tieto-opillisen i:n tunnetuimmat edustajat ovat Berkeley ja Kant. —
Idealisoida, ihannoida. —
Idealisti, idealismin kannattaja, jalosti ajatteleva henkilö, haaveilija.
